Haudanryöstäjä etsii rakastaan ja antiikin aikaa Alice Rohrwacherin lumouselokuvassa

La Chimera -elokuvan ohjaaja Alicia Rohrwacher (vas.) ja elokuvassa näyttelevä Alba Rohrwacher Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2023. LEHTIKUVA / AFP

Kalle Kinnunen

Alicia Rohrwacherin elokuvaa La Chimera – sielujen aarteet on luonnehdittu romanttiseksi draamaksi ja vähäeleiseksi komediaksi. Se on myös kertomus arkeologiasta, tosin hyvin omalaatuisella tavalla.

Josh O’Connor näyttelee brittimiestä, Arthuria, joka etsii 1980-luvun Italian maaseudulta aarteita sekä kadonnutta rakastaan. Hän on kirjaimellisesti haudanryöstäjä, italiaksi tombaroli, mutta myös surumielisen sympaattinen tyyppi.

Rohrwacher kertoo saaneensa inspiraation 1800-luvun kirjallisuuden ja tosielämän harhailijoista.

– Silloin lukuisat nuoret englantilaiset ja saksalaiset tulivat kiertämään Italiaa ja ihailemaan historiallisia paikkoja, ohjaaja kertoo videopuhelussa.

– Elokuvan hahmo elää kuitenkin hyvin materialistista aikaa, 1980-lukua, ja kaikki on myytävissä tai varastettavissa. Ainoa merkittävä asia on raha.

La Chimerassa musiikilla on tärkeä rooli. Sitä kuullaan esitettynä ja levytallenteina, italodiskosta madrigaaleihin. Vuosisadat lomittuvat, historia ja mauton historiattomuus ovat kaikkialla ja yhtä.

Musiikin kautta päästään kiinni myös vetäytyvän Arthurin sisäiseen maailmaan.

– Minusta elokuvani ei ole lainkaan nostalginen, Rohrwacher sanoo.

– Ehkä se on sitä joillekin katsojille, mutta minusta kyse on yhteisestä muistista ja ajan kerrostumista.

Etruskien arvoitus

Elokuvan ytimessä ovat etruskikansa ja se, mitä heihin heijastetaan. Pääasiassa nykyisen Toscanan alueella antiikin aikaan asuneet etruskit katosivat pari tuhatta vuotta sitten. Jäljellä on etenkin symboliarvoa, upea, mutta pääpiirteissään kuviteltu menneisyys.

– Roomalaisethan tuhosivat etruskit. Todisteita jäi hyvin vähän. Jälkipolville on mysteerejä, mutta etenkin iloista ja leikkisää kuvastoa. Ainakaan etruskien kulttuuri ei ollut patriarkaalinen, ohjaaja pohtii.

– Voin siis kertoa myyteistä, kuvista, jotka ovat stimuloineet myöhemmille ajoille ajatuksia ja vaikutteita.

Arthur haikailee kadonneen naisen perään ja yrittää hyötyä muinaisen kansan aarteista. Nykyhetkessä hän ei ainakaan ole kiinni.

Rohrwacher tunnustaa olevansa romantikko, mutta ei ole aivan varma, mitä se tarkoittaa.

– Olen individualistisen romanttisen ajattelun edustaja ja kasvatti. Katson ihmisten maailmaa kuusta käsin ja tulkitsen sitä romanttisesti, mutta samalla näen puhdasta romantiikkaa ainakin luonnossa.

Sodankylän ihailija

Rohrwacherin laajimmin levinnyt teos on lyhytelokuva, jolla on vahva Suomi-yhteys. Mykkäelokuvia monilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla säestänyt Cleaning Women -yhtye sävelsi ja esitti musiikin elokuvaan Le Pupille, jonka rahoitti Disney.

Le Pupille oli viime keväänä ehdolla parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkintoon. 37-minuuttisen lyhytelokuvan tuotti Oscar-voittaja, muun muassa Gravitysta, Romasta ja Ihmisen pojista tunnettu Alfonso Cuaron.

Kaikki alkoi siitä, kun Rohrwacher vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa 2014.

– Pyysin heiltä jo aiemmin musiikkia lyhytelokuvaani De Djess, Rohrwacher kertoo.

– Heissä on jotain hyvin erityistä. He ovat irrallaan ajasta, ja silti hyvin kiinni ajassa. He tekevät elektronista musiikkia, mutta ikivanhoilla soittimilla. He ovat kuin eri planeetalta.

“Avantgardekolinaksi” kutsuttua musiikkia tekevän Cleaning Womenin kolme miesjäsentä esiintyvät naisten vaatteissa ja soittavat puhdistus- ja pesuvälineitä.

– Naisena arvostan, että kun me kerran olemme olleet siivoajia tuhansia vuosia, voivat miehetkin olla naissiivoojia, Rohrwacher sanoo nauraen.

Hän ylistää Sodankylän elokuvajuhlia yhdeksi maailman parhaista festivaaleista.

– Oli ihanaa tavata Peter von Bagh, jonka luomassa ilmapiirissä kaikki tunsivat olevansa tärkeitä, ohjaaja sanoo.

– Minusta elokuvan historia ei ole ohjaajien ja tekijöiden tarinaa, vaan ihmisten muistia. Hyvä elokuva menee ylitse ja ohitse ohjaajastaan. Se on uni, jota nähdään yhdessä.