Supon etsivä käräytti vakoojia varjostamalla venäläisiä ja tonkimalla arkistoja – tällainen oli mies, joka omisti uransa vastavakoilulle
Mittavan uran suojelupoliisissa tehnyt ylietsivä Veikko Palko kuoli huhtikuussa 83-vuotiaana. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on paljastunut, missä kaikessa hän oli mukana. LEHTIKUVA/HANDOUT/SUOJELUPOLIISI
Markku Uhari
Tullihallituksen yliaktuaarin Olavi Pihlmanin tarkkailua oli jatkunut jo yli kolme vuotta, kun oli aika toimia.
Epäilyt Pihlmania kohtaan olivat saaneet alkunsa, kun eräs suojelupoliisin (supo) etsivä helmikuisena iltana 1973 näki Pihlmanin antavan muovikassiin käärityn salkun Neuvostoliiton suurlähetystön työntekijälle Helsingin Oulunkylässä. Pihlmanin epäiltiin vuotavan tietoja venäläisille. Loppuvuonna 1976 tarkkailu sai riittää ja oli kiinnioton aika, kerrotaan vuonna 2009 ilmestyneessä supon historiateoksessa Ratakatu 12.
Supon etsivät seurasivat syyskuun illassa, kun Pihlman ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n tiedustelu-upseeriksi tiedetty mies tapasivat Helsingin Käpylässä. Varjostajat tarkkailivat, kuinka miehet kävelyn lomassa jutustelivat ruotsiksi toisilleen. Hetken kävelyn jälkeen kohteet pysähtyivät, ja KGB-miehen mukanaan kantama muovikassi vaihtui yliaktuaarin käsiin. Miehet erkanivat, supolaiset toimivat.
Muovikassista paljastui pullo Koskenkorvaa, pari pulloa viskiä - ja kirjekuori, jossa oli 2 000 markkaa käteistä, mikä tekee nykyrahassa noin 1 700 euroa. Myöhemmin kuulusteluissa kommunistitaustainen Pihlman myönsi luovuttaneensa tietoja venäläisille.
Pihlman - agenttinimeltään Lipman - on yksi kylmän sodan ajan tunnetuimmista Suomessa paljastuneista ja tuomioon johtaneista vakoilutapauksista. Pienemmälle huomiolle on jäänyt se, miten suojelupoliisissa päästiin Pihlmanin jäljille. Ratakatu 12 -teoksen mukaan ensihavainnot hämäräpuuhista teki tarkkasilmäinen supon etsivä.
Etsivän nimi tuli julki vasta yli viisi vuosikymmentä myöhemmin, kun Helsingin Sanomissa julkaistiin aiemmin kesäkuussa hänen muistokirjoituksensa. Sen oli kirjoittanut supon historiaan hyvin perehtynyt emeritusprofessori Kimmo Rentola.
Muistokirjoituksen ja Ratakatu 12 -kirjan tietoja yhdistelemällä on pääteltävissä, että Pihlmanin helmikuussa 1973 huomannut etsivä oli Veikko Palko, joka kuoli huhtikuussa 83-vuotiaana. Rentola on myös kirjoittanut Palkoa koskevat osuudet supon historiikissa.
Tullihallituksen yliaktuaarin tapaus oli vain yksi monista, joihin Palko jätti jälkensä. Myöhemmin 1970-luvulla supon päälliköksi noussut Seppo Tiitinen kuvailee STT:lle Palkoa kaikkien aikojen merkittävimmäksi suomalaiseksi vastatiedustelijaksi.
- Suurimmassa osassa siitä, mitä suojelupoliisi sai ainakin minun aikanani vastavakoilun alalla aikaiseksi, niin niissä tavalla tai toisella oli keskeinen panos ja keskeinen rooli Veikko Palkolla, Tiitinen sanoo.
Tiedustelija toisessa polvessa
Veikko Palko syntyi huhtikuussa 1941 jatkosodan alla. Muistokirjoituksen mukaan hän oli toisen polven tiedustelumies: Palkon isä palveli sodassa radiotiedustelussa ja perusti myöhemmin Puolustusvoimien Viestikoelaitoksen. Laitos on myös ollut nimeltään Viestikoekeskus, ja nykyisin se on osa Puolustusvoimien tiedustelulaitosta.
Muistokirjoituksessa kerrotaan, että parikymppinen Palko - tuttujensa kesken Veka - työskenteli 1960-luvulla aluksi supon käyttämänä "ulkopuolisena tarkkailijana". STT:n suposta hankkimat työhistoriatiedot paljastavat Palkon saaneen etsivän viran vuonna 1964 eli ennen kuin hän oli suorittanut poliisin virkatutkinnon.
Supo-historioitsija Kimmo Rentola kertoo muistokirjoituksessa, että kenttätyötä tehnyt Palko erikoistui vastavakoiluun ja erityisesti tunnistamaan niin sanottuja illegaaleja: vieraan vallan agentteja, jotka oleskelivat kohdemaassaan peitehenkilöllisyyden turvin. 1970-luvulle tultaessa Palko oli mukana jutuissa, jotka nousivat myöhemmin otsikoihin. Jutut, jotka jäivät julkisuudelta piiloon, nostivat osaltaan idän ja lännen välissä keinuttelevan Suomen arvostusta läntisissä tiedustelupiireissä. Suomi keräsi tietoja, joista muutkin hyötyivät.
Ydinvakoilun jäljet Suomessa
Ratakatu 12 -kirjassa kuvaillaan, miten Palko kesäkuisena torstaina vuonna 1970 lähti työvuorossaan seuraamaan juhannuksen hiljentämän Helsingin läpi Peugeot'ta, jota ajoi virallisesti Tehtaankadun lähetystösihteeri. Todellisuudessa supossa lähetystösihteeri tiedettiin KGB:n tiedustelu-upseeriksi, joka toimi diplomaattistatuksen suojin.
Miehen taustan oli paljastanut Helsingissä yhdysvaltalaisille vuonna 1961 loikannut KGB-majuri Anatoli Golitsyn. Supo tiesi "lähetystösihteerin" aiemmin touhunneen erilaisia värväysyrityksiä, joten valppauteen oli syytä. Kenties siksi huomio kiinnittyi myös Peugeot'n kyydissä matkustaneeseen mieheen, jolla oli päässään heijastavat aurinkolasit.
Palko seurasi autoa matkustajakotiin, jossa aurinkolasimies majoittui. Myöhemmin supo kävi keräämässä talteen miehen ulkomaisen passin tiedot. Itävaltalaisella passilla kulkeneen matkalaisen tiedot annettiin läntisille kollegoille suomalaisten havaintojen saattamana.
Kolme vuotta myöhemmin Israelissa paljastui, miten aurinkolasit päässään matkannut KGB:n everstiluutnantti yritti siellä vakoilla ydinvoimasalaisuuksia.
René Nybergin kontakti
Muutama vuosi myöhemmin Palko oli mukana paljastamassa tiettävästi Suomen vakoiluhistorian tunnetuinta "hunaja-ansaa", niin sanottua Kemiran tapausta.
Hunaja-ansaksi kutsutaan tiedustelukeinoa, jossa henkilökohtaisen, jopa intiimin suhteen avulla pyritään saamaan kerättyä salaista tietoa. Paljastui, että Suomen valtion silloisen kemian alan yhtiön Kemiran tietopäälliköllä oli suhde KGB:n upseeriin, ja suhteessa vaihdettiin muutakin kuin hellyydenosoituksia.
Supo pääsi Kemiran tietopäällikön jäljille joulukuussa 1976, osin sattumalta. Silloinen ulkoministeriön virkamies René Nyberg ihmetteli eräänä aamuna, miksi KGB:n upseeri vieraili hänen kerrostalonsa A-rapussa Espoon Soukassa. Nyberg ilmoitti asiasta supo-kontaktilleen. Supoa alkoi kiinnostaa, mitä Soukassa oli meneillään.
Kävi ilmi, että tietopäällikkö Eila Helin luovutti KGB:lle töistä kotiinsa tuomia asiakirjoja, kuten länsimaista kemian alan tutkimusta. Yhden KGB-upseerin kanssa Helinillä oli suhde, ja upseeri kopioi tietoja sillä välin, kun Helin nukkui. Myöhemmin upseeri vaihtui, joten Helin luovutti aineistot illalla ja sai ne takaisin aamulla. Esitutkinnan jälkeen hänet tuomittiin oikeudessa maanpetoksesta.
René Nyberg eteni myöhemmin diplomaattiurallaan ensin Moskovan- ja sitten Berliinin-suurlähettilääksi. Eläkkeellä hän on tullut tunnetuksi tietokirjailijana ja Venäjä-asiantuntijana. Soukan-havainnoistaan hän kertoi jo Ylen keväällä julkaisemassa, vakoilun historia käsittelevässä sarjassa "Erittäin salainen - Vakoilua Suomessa". Pari viikkoa sitten hän paljasti blogissaan, että edesmennyt Palko oli hänen pitkäaikainen supo-kontaktinsa.
Aivan sattumaa ei siis ollut, että Nyberg osasi tunnistaa KGB:n työntekijöitä. Hän oli tutustunut Palkoon aiemmin yhteisen tutun kautta ja piti tähän säännöllisesti yhteyttä 1970-luvun puolivälistä lähtien.
- Se oli läheinen tiedonvaihtosuhde ja perustui täysin siihen, että halusimme suojata Suomea, sanoo Nyberg STT:lle.
Nyberg kertoo tavanneensa Palkoa lounailla, kun Nyberg tuli asemapaikoiltaan käymään Suomeen. Palko saattoi kysyä Nybergiltä tämän havainnoista tai näytti tälle kuvia ihmisistä. Nybergille syntyi kuva, että Palko ja Supo pyrkivät tarkasti seuraamaan Suomessa toimivia venäläisiä tiedustelu-upseereita tai epäiltyjä sellaisia.
- Tajusin, mikä suojelupoliisin rooli on ja tajusin myös, että suojelupoliisi on pätevä, Nyberg sanoo.
Hän jatkoi yhteydenpitoaan Palkon kanssa tämän eläkevuosiin saakka. Viimeiset sähköpostit hän kertoi vaihtaneensa miehen kanssa alkuvuodesta.
Valemerkintöjä kirkonkirjoihin
Supon historiikin perusteella suojelupoliisi jatkoi aurinkolasimiestä kuljettaneen KGB-upseerin tarkkailua. Syyskuussa 1970 suojelupoliisi huomasi, että KGB-upseeri tapasi suomalaista ortodoksipappia.
Tapaamisista ilmeni, että suomalaispappi luovutti miehelle kirkonkirjoja, jotka KGB:n mies palautti hieman muokattuina. KGB:llä oli muutenkin käytössään suomalaisten seurakuntien kirkonkirjoja, jotka olivat peräisin talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliitolle jääneistä pitäjistä. Supossa alettiin ymmärtää KGB:n logiikkaa: kirkonkirjojen muokkaamisen ja muun keräämänsä tiedon avulla KGB loi valehenkilöllisyyksiä illegaaleille.
KGB:n tarkkuutta kuvasti se, että Tullihallituksen Pihlmania oli pyydetty etsimään suomalainen neuvolakortti. Pyrkimyksenä oli kaiketi saada terveystiedotkin kohdilleen.
Suomalainen passi oli KGB:lle hyvä valtti, sillä sen avulla pystyi liikkumaan maailmalla melko vapaasti eikä edes kielitaidottomuudesta jäänyt helposti kiinni oikeastaan missään.
Rentola kertoo Ratakatu 12 -kirjassa, että supo alkoi tarkastella arkistotietoja ja löytää jälkiä epäilyttävistä kirjauksista. Huomio kiinnitettiin muun muassa Suomen ulkomailla oleviin lähetystöihin jätettyihin passihakemuksiin. Epäilyksiä herätti vaikkapa synnyinvuoden perään lyöty g-kirjain, joka oli Venäjällä yleinen mutta suomalaisittain outo tapa. Kirjain on lyhennelmä venäjänkielisestä vuotta tarkoittavasta sanasta.
Rentola kuvailee muistokirjoituksessa, että Palkosta kehittyi taitava arkistotiedon kaivaja. Julkisuudessa tunnetuin supon paljastama valehenkilöllisyys oli Reino Gikmanin tapaus.
Gikman oli tiettävästi kirkonkirjoihin lisätty henkilö, joka paljastui vuonna 1989. Ratakatu 12 -kirjan mukaan Gikman paljastui muun muassa passiasiakirjojen liitteeksi annetusta Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan todistuksesta. Todistuksen diaaritiedot eivät täsmänneet hämeenlinnalaisseurakunnan arkistoon.
Supo ilmoitti Gikmanista länsikumppaneille. Kävi ilmi, että hän oli Wienissä yhteyshenkilönä yhdysvaltalaiselle lähetystötyöntekijälle, joka puolestaan vakoili venäläisten hyväksi. Siksi venäläiset olivat saattaneet osata varautua Gikmanin paljastumiseen. Kimmo Rentola kertoo Ylen sarjassa, miten Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n Venäjän-osaston päällikkö Aldrich Ames oli mahdollisesti varoittanut KGB:tä siitä, että Gikmanin jäljillä oltiin. Gikman katosi, eikä häntä saatu koskaan kiinni.
Britannialainen toimittaja ja tietokirjailija Ben Macintyre kertoo Vakooja ja petturi -kirjassaan, että Ames oli alkanut rahanpuutteessa vakoilla KGB:n hyväksi. Macintyre pitää todennäköisenä, että Ames johdatti KGB:n aikanaan kenties tunnetuimman kylmän sodan loikkarin, briteille vakoilleen KGB-eversti Oleg Gordijevskin jäljille. Kaksoisagentti Gordijevski pakeni vuonna 1985 Moskovasta Britanniaan Suomen kautta siten, että hänet piilotettiin Vaalimaan rajanylityksen ajaksi brittidiplomaatin auton takakonttiin. Gordijevski elää yhä Britanniassa, Ames sen sijaan jäi kiinni 1990-luvulla.
"Pitää tunnustus lausua"
Venäjän tiedustelijoiksi epäiltyjä on myös viime vuosina jäänyt kiinni valehenkilöllisyyksien käytöstä. Suomalaisten, myös Palkon, keräämä tieto venäläisten toimintatavoista hyödytti supoa myös kansainvälisesti liittolaisten silmissä. Veikko Palkon henkilökohtaisesta työpanoksesta ei kuitenkaan ole tähän saakka juuri puhuttu, koska niin ei ole tapana toimia sen paremmin Suomen suojelupoliisissa kuin muutenkaan tiedustelun maailmassa.
Professori Kimmo Rentola arvioi Palkon muistokirjoituksessa, että tämä vaikutti noin 25 agentin paljastumiseen. Supon entinen päällikkö Seppo Tiitinen ei ota kantaa Rentolan arvioon, muttei myöskään säästele kehujaan Palkosta puhuttaessa. Suoraa yhteydenpitoa Tiitisellä oli Palkoon omien sanojensa mukaan vähän, mutta Palkon esihenkilöt toivat hänen tietoonsa, mistä jutut olivat peräisin.
- Sitä työtä ei sen kummemmin avata, mutta viimeistään nyt, kun ihminen on poistunut keskuudesta, pitää tunnustus lausua. Vaikka se tulee nyt aivan liian myöhään, sanoo Tiitinen.
Palko jäi eläkkeelle Suposta vuonna 1999, mutta hänen työnsä ei loppunut siihen. Suojelupoliisin viestinnästä kerrotaan, että Palko oli määräaikaisissa työsuhteissa aika ajoin vielä eläköitymisensä jälkeenkin. Käytäntö ei ole supon mukaan yleinen.
- Veikko Palko teki pitkän ja merkittävän uran suojelupoliisissa, ja sinä aikana hänelle kertyi huomattavasti ainutlaatuista vastatiedusteluosaamista. Tälle osaamiselle suojelupoliisilla oli käyttöä myös Palkon eläköitymisen jälkeen, supon viestinnästä kerrotaan.
STT:n saama nimikirjanote paljastaa, että määräaikaisia työsuhteita kesti ainakin vuoteen 2008 saakka. Sen tuoreempia tietoja supo ei työhistoriaotteessa luovuttanut. Siitä, mitä Palko tarkalleen eläkevuosinaan supossa teki, ei toistaiseksi hiiskuta.