”Jos tämä levy olisi votkaa, se olisi tislattu ainakin 20 kertaa!” – haastattelussa Job for a Cowboy

Job for a Cowboy.

Job for a Cowboy ponnisti maailmaan parikymmentä vuotta sitten deathcore-buumin saattelemana. Sittemmin bändin ilmaisu on laajentunut moni-ilmeiseksi progressiiviseksi death metaliksi. Uusi Moon Healer -albumi on jatko-osa kymmenen vuoden takaiselle edeltäjälleen.

Elämä tuo vastaan kaikenlaista, ja toisinaan hyvätkin suunnitelmat hautautuvat jonnekin pyörteisiin. Näin kävi myös amerikkalaiselle Job for a Cowboy -yhtyeelle.

Sun Eater -albumi julkaistiin 2014. Se on teemalevy, joka kertoo… No, annetaan basisti Nick Schendzielosin selittää.

– Eräs bändin läheinen ystävä vajosi hyvin syvälle päihteiden maailmaan. Hänellä oli luultavasti haasteita mielenterveytensä kanssa jo ennen sitä, mutta päihteet suistivat hänet vakavalla tavalla raiteiltaan. Tämän jälkeen homma menikin mielenkiintoiseksi – hän alkoi kokea hyvin syviä henkisiä kokemuksia. Erilaiset lääkehoidot tuntuivat aina ohjaavan häntä johonkin uuteen suuntaan. Sun Eater oli albumi näistä kokemuksista, ikään kuin eläytymistä tämän ystävämme sisäiseen maailmaan.

Moon Healer on jatko-osa Sun Eaterille. Se siis syventää ja monipuolistaa Sun Eaterin tematiikkaa.

– Sun Eater onnistui minusta todella hyvin. Se on minulle albumi, johon voin palata aina uudestaan, ja se tuntuu yhä tuoreelta ja kiehtovalta.

Sun Eaterin jälkeen ongelmana oli tietenkin se, miten välttää toistamasta edeltäjää liian suoraan. Schendzielos ja laulaja Jonny Davy keskustelivat ja lukivat paljon filosofis-myyttistä kirjallisuutta tasapainoillen hyvin kiehtovalla rajapinnalla.

Missä määrin aistihavaintomme vastaavat todellisuutta, ja mikä on todellisuuden perimmäinen luonne? Onko kokemus korkeammasta tietoisuudesta merkki mielenterveyden ja aivokemian horjumisesta, vai voisiko se olla lopulta todellisempaa kuin arkinen aistien havaitsema ympäristömme?

Vuosituhantiset viisausperinteet ja niiden esoteeriset opetukset ovat kiehtoneet ihmisiä aina uudelleen ja kehittäneet uusia tulkintoja. Job for a Cowboyn lukulistalla oli muun muassa Carl Gustaf Jungia ja Aleister Crowleya, mutta myös gnostilaisia tekstejä ja Tiibetiläinen kuolleiden kirja.

Schendzielos kertoo perehtyneensä muun muassa ayahuasca-perinteeseen, mutta ei sentään omakohtaisesti.

– Se on todella kiehtovaa kamaa, koska ihmiskunnan ja psykedeelien yhteinen historia on todella pitkä. Psilosybiini, kannabis ja ayahuasca ovat kaikki vanhoja juttuja.

Todellisuus vai trippi 

Bändille oli selvää, että Sun Eaterille piti tehdä jatko-osa. Tavallaan ei ole ihme, että siinä kesti kymmenen vuotta – olkoonkin, että venähdykseen vaikuttivat myös ruuhkavuodet työurineen ja perheenperustamisineen.

– Jatko-osan tekeminen oli sekä helppoa että vaikeaa. Tietenkin olimme yhä inspiroituneita tarinasta, mutta näimme paljon riskejä. Olisi ollut tyhmää tehdä vain vaisumpi versio Sun Eateristä. Jonny teki todella hyvää työtä kaivaessaan uusia näkökulmia. Mutta esimerkiksi kaikki ne kirjat, jotka näkyvät The Agony Seeping Stormin videolla, ovat minun!

Koska levyn konsepti oli selvillä, kansitaide löysi muotonsa ennen kuin musiikki.

– Oli todella outoa katsoa albumin kansikuvaa, kun musiikki ei ollut vielä lähelläkään valmista. Mutta kansi myös auttoi nostamalla vahvoja fiiliksiä siitä, miltä tämän levyn pitää kuulostaa. Tiesimme myös, että tekisimme musiikkivideoita, ja minulla oli niissä iso rooli. Kaikki oli hyvin koherenttia ja selkeää, mutta kokonaisuudessa oli hemmetin paljon työtä.

Schendzielosin mukaan levyjä inspiroinut bändin ystävä on edelleen hengissä, mutta psykiatrisessa hoidossa. Vaikka Sun Eater ja Moon Healer saivat kipinänsä hänen surullisesta tarinastaan, ne ovat itsenäisiä teoksia, jotka avautuvat monille eri tulkinnoille.

– Nämä levyt voi ajatella vain psykedeelisinä trippeinä. Tai sitten ne voi oikeasti nähdä henkisinä matkoina, eikä Moon Healerin lopussa ole selvää, mitä on tapahtunut. Onko päähenkilö kuollut? Vai noussut olemassaolon korkeammalle tasolle? Vai molempia?

Uusia yhteyksiä aivoihin

Psykedeelejä tutkitaan nykyään lääketieteellisessä tarkoituksessa ympäri maailmaa. Kielteiset asenteet istuvat syvällä, mutta tulokset ovat vähintään varovaisen lupaavia esimerkiksi masennuksen hoidossa. Valvotuissa oloissa ja turvallisina annoksina psykedeelit saattavat auttaa kytkemään ihmisen tyhjästä erillisyydestä takaisin todellisuuteen.

Tällä hetkellä tätä ”hoitoa” suoritetaan omin neuvoin. Olisinpa saanut euron joka kerrasta, kun olen kuunnellut tilitystä siitä, kuinka LSD-trippi on pelastanut jonkun elämän ja tuonut merkityksen tunteen takaisin. Tai siitä, kuinka kaikkien tulisi nauttia silokkeja säännöllisesti.

– Uskon, että maailmassa todella on paljon ihmisiä, jotka voisivat hyötyä turvallisesta psykedeelien nauttimisesta, Schendzielos sanoo ja jatkaa laajemmalla tangentilla:

– Minua ovat aina kiehtoneet perimmäiset kysymykset, kuten koko ihmiskuntaa. Ne asuvat kollektiivisessa psyykessämme. Keitä olemme? Mistä tulemme, mihin olemme menossa? Mitä tapahtuu, kun kuolemme? Näihin kysymyksiin on pyritty vastaamaan muinaisista ajoista saakka. Esimerkiksi ayahuasca-seremonioista tiedetään, että niitä on ollut jo kymmenentuhatta vuotta sitten.

Schendzielos on törmännyt teorioihin, joiden mukaan psykedeeleillä voi jopa olla rooli ihmisen evoluutiossa Homo sapiensiksi.

– Jos nyt kelailet metsästäjä-keräilijöitä, niin hehän söivät kaikenlaista mitä vastaan tuli ja oppivat varmaankin yrityksen ja erehdyksen kautta monenlaista… Mieti, kun vastaan tuli psilosybiiniä sisältävä sieni! Maailma saattoi näyttää äkkiä aika toisenlaiselta.

Basisti viittaa Michael Pollanin kirjaan How to Change Your Mind, joka kertoo psykedeelien historiasta ja tutkimuksesta.

– Josh Hopkins -yliopistossa on kokonainen tiedekunta, jossa tehdään tätä tutkimusta. Tutkijat ovat melko yksimielisiä siitä, että psykedeelit vahvistavat ihmisen neuroplastisuutta eli käytännössä edesauttavat uusien yhteyksien muodostumista aivoissa.

Kun vihjaan Schendzielosille, että Suomessakin on aiheeseen perehtynyttä tutkijakuntaa ja jopa Psykedeelitutkimusyhdistys ry, hän innostuu kovasti.

– Olen ymmärtänyt, että Euroopassa on tiettyjä paikkoja, missä suhtautuminen on aika liberaalia, ja tutkimusta kai tehdään hyvässä yhteistyössä. Mutta myös teillä on ilmeisesti vastarintaa?

Lievästi sanoen kyllä.

– No, sama täällä, koska porukan mielissä elävät edelleen harhaluulot siitä, miten ihmiset luulevat yhtäkkiä olevansa lentokoneita ja hyppivät talojen katoilta. Psykedeelit ovat Amerikassa yhä tabu ja niihin liittyy vahva stigma 1960–70-luvuilta. Liian syvällisiä ajattelevat kansalaiset ovat vallan näkökulmasta vaarallisia, koska he saattavat oivaltaa jotain! Jengin halutaan vain juovan Bud Lightia ja katsovan jenkkifutista.

Valmista ei tule koskaan

Palataan Moon Healer -albumin tekoon. Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja Schendzielos myöntää, että usko oli koetuksella moneen otteeseen.

– Sanotaan nyt näin, että kun albumi lopulta tuli valmiiksi, helpotus oli melkoinen, Schendzielos sanoo.

Basisti muistaa keskustelun Jonny Davyn kanssa vuodelta 2016. Kaksikko pohti, miten ehtisi järjestää yhteistä aikaa luottotuottaja Jason Suecofin studiolle.

– Jonny sanoi, että nyt näyttää siltä, että aikaa ei yksinkertaisesti ole. Silloin suunnittelimme, että levy julkaistaisiin 2017. Olin pettynyt, kun aikataulu ei pitänytkään, mutten osannut arvata, miten pitkä lykkäysten ja takaiskujen sarja siitä alkaisi. Olin aika monta kertaa varma, että tästä ei yksinkertaisesti tule mitään.

Homma ei kuitenkaan pysähtynyt missään vaiheessa. Konseptia ja biisejä hiottiin, ja prosessin äärelle palattiin yhä uudestaan.

– Jos tämä levy olisi votkaa, se olisi tislattu ainakin 20 kertaa! Toivon, että kaikki vaivannäkö ja hiominen teki levystä paremman.

Täydelliseksi Moon Healeriä ei silti voi kehua.

– Tämä prosessi todisti minulle, että täydellisyyttä ei joko ole olemassa tai siihen ei voi päästä. Vaikka aikaa olisi kymmenen vuotta, se ei riitä täydellisen levyn tekoon. Tästä on hemmetin hyvä sitaatti, mutta en ikävä kyllä muista, kuka sen on sanonut… Lyhykäisyydessään se menee jotenkin niin, että levyt eivät ole koskaan valmiita, mutta siitä huolimatta ne aina jossain vaiheessa julkaistaan.

Yksi syy Moon Healerin viivästyksiin oli tietenkin se, että Job for a Cowboyn jäsenet ovat nyt nelissäkymmenissä, tanakimpien ruuhkavuosien keskellä. Jonny Davy työskentelee kokopäiväisesti IT-alalla, kitaristi Tony Sannicandro on Irlannissa asuva lääkäri ja niin edelleen.

– Meillä oli mietittynä useita julkaisupäiviä vuodesta 2017 eteenpäin. Lopulta Navene [Koperweis, sessiorumpali] meni studioon muistaakseni 2020. Kun aloin saada rumpuraitoja kuultavakseni, aloin tajuta hiljalleen, että tästä tulee levy.

Koronapandemia heitti prosessiin omat haasteensa, koska matkustusrajoitukset tekivät kaikesta hankalaa. Schendzielosin basso oli viimeinen levylle soitettava instrumentti, koska Jason Suecofin tapa tuottaa on kuulemma sellainen, että biisit elävät vielä kitaravaiheessa jonkin verran.

Bassojen soittaminen kitaroiden jälkeen on muutenkin järkevää, muun muassa vire- ja soundisyistä.

– Oli aivan mielenvikaista laskeskella karanteenipäiviä, koska Tonyn piti lentää Irlannista Floridaan. Saimme kai osan kitaroista purkkiin 2021, mutta rytmikitarat olivat valmiita vasta 2022. Minä äänitin omat osuuteni heinäkuussa 2022.

Sitten olivat vielä lauluäänitykset, joiden kimppuun päästiin aivan vuoden 2023 alussa.

– Jokaisen helvetin vaiheen välillä oli noin puolen vuoden breikki. Kyllä siinä meinasi järki lähteä, mutta nyt se on valmis!

Tarkoituksen täyttämistä

Schendzielos on bändinsä ainoa ammattimuusikko. Hän soittaa Job for a Cowboyn lisäksi Cephalic Carnagessa, Havokissa ja Kyng-nimisessä yhtyeessä. Hän myös opettaa.

– Olen tehnyt oman osuuteni päivätöistä vuosien varrella, mutta pari vuotta sitten päätin, että ryhdyn täysipäiväiseksi muusikoksi. Se on yksinkertaisesti oman tarkoitukseni täyttämistä.

– Kun en ole kiertueella, teen opetushommia. Aivan viime aikoina olen innostunut videoiden teosta. Kuten kerroin, tein musiikkivideot myös Job for a Cowboylle, ja uskon tekeväni vielä paljon töitä videosisällön parissa.

Aiemmalla työurallaan Schendzielos teki muun muassa telemarkkinointia. Luova työ luovien ihmisten kanssa on hänestä sisällöllisesti huomattavasti palkitsevampaa.

– Olin markkinoinnissa aika hyvä, ainakin lukujen valossa, mutta se homma söi koko ajan sieluani. Vaikka tilanne on nyt taloudellisesti todella erilainen – siis minähän olin rahan kannalta pähkähullu, kun lopetin ne hommat –, se tuntuu silti terveellisemmältä. Saa nähdä, mitä mieltä olen kymmenen vuoden päästä, kun tajuan, ettei minulla ole vieläkään sairausvakuutusta eikä eläkettä, hah hah.

Työhommiin liittyy sekin, että Job for a Cowboy on soittanut viimeisen kymmenen vuoden aikana kaksi keikkaa. Se on vähänlaisesti.

Olen aikeissa kysellä bändin livesuunnitelmista, kun haastattelu katkeaa. Seuraava toimittaja on linjoilla kärkkymässä, mutta Schendzielos pyytää minulta nopeasti yhteystiedot ja lupaa palata asiaan tunnin päästä. Ja hän todella palaa.

– Voi helvetti, mehän emme ole päässeet soittamaan edes Sun Eaterin biisejä kunnolla, saati nyt Moon Healerin! Totta kai haluamme soittaa. Se ei ole kovin helppoa, mutta teen managementin kanssa joka päivä töitä sen eteen, että niin tapahtuisi.

Show kuntoon

Miten erilainen kokemus Job for a Cowboy on livenä vuonna 2024 kuin vaikka 2014, tai vielä aiemmin? Mieleeni muistuu keikka Tuska-festareilta vuodelta 2008, jolla Jonny Davyn kurkku oli niin tulehtunut, että bändin piti vetää keikka instrumentaalisesti. Ainutlaatuinen kokemus, mutta Schendzielos ei ollut bändissä vielä silloin, joten jätetään aihe sikseen.

– Olen aivan helvetin innoissani nykytekniikan mahdollisuuksista nimenomaan visuaalisessa mielessä, Schendzielos aloittaa.

Monisanainen basisti pitää kahdeksan minuutin monologin. Hän selittää, kuinka päätyi monien vaiheiden kautta viettämään aikaa valokuvaaja Strati Hovartosin kanssa Mayhem Festival -kiertueella 2013. Hovartos oli festarin virallinen hovivalokuvaaja ja selitti, kuinka festarin konsepti itse asiassa toimii.

– Mayhem Festival maksoi siihen aikaan aika hyviä liksoja pienillekin yhtyeille, ja Strati selitti, miten erilaisia bändien strategiat olivat. Toiset tunkivat rahat taskuihinsa, mutta toiset sijoittivat ne show’hunsa. Ja ne bändit jotka sijoittivat, saivat seuraavana vuonna isomman slotin. Show’n visuaalinen elementti oli festariorganisaatiolle tärkeä, ja mitä parempi show bändillä oli tarjota, sitä parempi slotti heille liikeni. Etenkin, jos bändi oli ollut mukana aiemmin.

Kuvio inspiroi Schendzielosia valtavasti, ja hän alkoi miettiä show-puolta entistä tarkemmin.

– Olen pohtinut paljon, mitä haluan tehdä ja mikä on mahdollista. Pienellä budjetilla pitää yleensä lähteä siitä, onko varaa ottaa keikalle omaa valoteknikkoa saati omaa valokalustoa. Valot vievät tilaa, ja hyvin äkkiä tulee vastaan se raja, että paku ei enää riitä vaan tarvitaan bussi. Tämä kaikki maksaa.

– Samalla olen sitä mieltä, että show-elementit ovat aivan ensiarvoisen tärkeitä. Kun menen itse mille tahansa keikalle, haluan nähdä hyvän valoshow’n, jossa kaikki on taimattu musiikin kanssa, mietitty soolospotit ja blackoutit.

Ei enää punk

Bändi soitti viime vuonna Blue Ridge Rock Festissä, mikä antoi kuulemma esimakua siitä, mitä tuleman pitää.

– Tiesimme, että valokalusto on festarin puolesta viimeisen päälle. Se on iso festari. Paljon liikkuvia, hyvät teknikot. Siitä huolimatta otimme mukaan myös omia lavavaloja ja kaikenlaista. Yritimme pyrojakin, mutta emme saaneet lupia. No, pyysimme joka tapauksessa Evan Burken mukaan projektiin, ja hän suunnitteli koko valoshow’n tietokoneen ruudulla etukäteen.

Nälkä kasvaa syödessä. Kun tietää, mikä on teknisesti mahdollista ja näkee mitä muut tekevät, homma lähtee helposti lapasesta.

– Muut jätkät osaavat kyllä palauttaa minut maan pinnalle, ja raha on aina hyvä argumentti, heh. Mutta jumalauta, näin taannoin Amon Tobin -nimisen kaverin keikan. Hänhän on käytännössä dj, eli lavalla ei varsinaisesti soiteta, mutta se oli siistein keikka ikinä! Hänellä oli kaikenlaisia visuaalisia kikkoja, melkein illuusioita. Suurimman osan ajasta yleisö ei aidosti tiennyt, missä hän on! Mietin siinä, että me emme yksinkertaisesti voi enää vetää keikkoja punkpohjalta, kun kerran voi tehdä tällaistakin.

Julkaistu Infernossa 2/2024.