Yksi luku paljastaa kylmän totuuden sote-Suomesta – Läheltä löytyisi toimiva malli, mutta se ei kelpaa

Antti Mannermaa

Suomalaisten on vaikea nöyrtyä siihen, että muualla saatetaan osata paremmin. Terveydenhuollossa tämä asenne tarkoittaa hyytävää laskua, joka ei ole pelkästään rahallinen, vaan pelissä on myös ihmisten hyvinvointi, kirjeenvaihtaja Katja Incoronato kirjoittaa.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUSin diagnistiikkajohtaja, terveysoikeuden professori Lasse Lehtonen julkaisi viime sunnuntaina Puheenvuoron blogissaan pysäyttävän luvun suomalaisesta terveydenhuollosta: keskimääräinen terveyskeskuslääkäri vastaanottaa noin kuusi potilasta päivässä.

Luku on hämmästyttävän alhainen kansainvälisessä vertailussa.

Lehtosen mukaan myös seuraukset ovat kylmät: esimerkiksi leikkausmäärät ovat alle pandemiaa edeltävän tason, ja yksikkökustannukset nousevat. Potilaalle tilanne näkyy pitkinä hoitojonoina ja kansanterveyden tasolla elinajanodotteen laskuna.

Samaan aikaan terveydenhuollon kustannukset nousevat vauhdilla. Kun sote-uudistusta tehtäessä vuonna 2020 kuntien sote-menot olivat 19,8 miljardia euroa, on niihin vuodelle 2025 kohdennettu valtion budjettikehyksessä jo 26,2 miljardia euroa.

Valtiovarainministeriö julkisti maanantaina lisäksi päivitetyn hyvinvointialueiden rahoituksen painelaskelman lähivuosille. Sen mukaan ensi vuoden jälkeen hyvinvointialueiden rahoitus kasvaa reilulla miljardilla lähivuosina siten, että vuonna 2028 rahoitus on painelaskelman mukaan reilut 27 miljardia euroa.

Tilanne on kauniistikin sanoen karmea.

Samaan aikaan muu Eurooppa ja esimerkiksi Suomen lähellä olevat Tanska ja Viro luottavat perinteiseen, vuosikymmeniä käytössä olleeseen ja todistetusti toimivaan omalääkäri- tai perhelääkärimalli. Tunnetuimmat mallit ovat Britannian National Health Service (NHS), joka syntyi jo 1940-luvulla sodan jälkeen ja Italian perhelääkärimalli, joka nykymuodossaan on ollut käytössä vuodesta 1978.

Italiassa yksi perhelääkäri tapaa tunnissa tyypillisesti 3-4 potilasta. Siis tunnissa.

Esimerkiksi tyypillisesti kuusi tuntia kestävällä päivittäisellä vastaanotolla hän tapaa parikymmentä potilasta, kun suomalaisen terveyskeskuslääkärin vastaava luku on Lehtosen ja useiden sosiaalisessa mediassa tilannetta kommentoineiden lääkäreiden mukaan siis kuusi yhden työpäivän aikana. Suurin osa italialaisista perhelääkäreistä tekee vastaanoton sulkemisen jälkeen lisäksi kotikäyntejä, eli tapaa lisää potilaita.

Tämä näkyy luonnollisesti myös kustannuksissa. OECD:n mukaan terveysmenot asukasta kohden olivat viime vuonna Italiassa 4291 dollaria eli 9,0 prosenttia bruttokansantuotteesta ja Suomessa 5599 dollaria eli 10,0 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että italialaisia on noin 66 miljoonaa ja suomalaisia vajaat 6 miljoonaa.

OECD:n vertailuissa perhelääkärimallin maat sijoittuvat aina kärkeen, kun terveydenhuollon laatua tarkkaillaan. Sen sijaan suomalainen terveyskeskus on kansainvälinen outous, joka ei pärjää vertailuissa.

Suomessa vedotaan usein esimerkiksi väestön ikääntymiseen, joka itse asiassa on trendi kaikissa EU-maissa. Todellisuudessa suomalaiset eivät edes ole mitenkään erityisen ikääntyneitä: yli 80-vuotiaiden osuus väestöstä on alle EU:n keskiarvon.

Kela ja Lääkäriliitto ovat Suomessa ottaneet jo voimakkaasti kantaa omalääkäri- tai perhelääkärimalliin siirtymisen puolesta. On lievästi sanottuna outoa, ettei edes lääkäreiden mielipidettä kuunnella.

Selitys on vanha tuttu: suomalaisten on vaikea nöyrtyä siihen, että muualla saatetaan osata paremmin. Terveydenhuollossa tämä asenne tarkoittaa hyytävää laskua, joka ei ole pelkästään rahallinen, vaan pelissä on myös ihmisten hyvinvointi.

Kirjoittaja on Italian-kirjeenvaihtaja.

LISÄÄ AIHEESTA:

Suomalainen terveydenhuolto kompastui jäätävään ylimielisyyteen – Tällainen on malli, joka kelpaa muulle Euroopalle ja toimii todistetusti Kiitellyn eurooppalaisen mallin tylytys Suomessa on käsittämätöntä – pyörää ei aina kannata keksiä uudelleen