Mennyt maailma aukeaa nykyihmisille kiehtovasti tavallisten ihmisten lehdille 1800-luvulla lähettämissä paikalliskirjeissä – kirjeistä koottu tietokanta on avattu

Vaikka Suomessa oli Euroopan hulluna vuonna 1848 rauhallista, Venäjän keisarikunnan viranomaiset kielsivät ulkomaanuutisten julkaisun Suometar-lehdessä seuraavana vuonna, kertoo filosofian tohtori, tutkijatohtori Heikki Kokko. LEHTIKUVA / KALLE PARKKINEN

Eeva Nikkilä-Kiipula

“Täytyy täältäpäin jolloinkin ilmoittaa sanomalehtien palstoissa millä tawalla täällä eletään – erinomattain on mainittawa ja surkia asia se niinkutsuttu köyhäin ja orpolasten myyminen, joka täällä tapahtui menneen wiikon alussa. Näissä tiloissa menetellään sillä tawalla, että ne myytäwät nostetaan pöydälle nähtäwäksi; siinä ne pilkataan ja häpeemättömästi nauretaan suuren wäkijoukon keskellä.”

Näin kertoi nimimerkki E.M. Lapualta Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä. Kirjoitus julkaistiin tammikuussa 1873.

Kirjoituksen julkaisija saattaa hämmentää nykylukijaa, koska kyse oli valtiollisesta virallisesta lehdestä ja uutinen kertoi yhden paikkakunnan tapahtumasta. Tuon ajan ihmisissä julkaisija ei varmaankaan herättänyt kummastusta, koska näitä paikalliskirjeitä ilmestyi kaikissa itseään kunnioittavissa suomenkielisissä valtakunnallisissa lehdissä nimimerkillä, nimellä tai ilman kumpaakaan.

Paikalliskirjeet olivat paikallisyhteisön nimissä kirjoitettuja lukijakirjeitä. Nyt näistä paikalliskirjeistä on koottu Translocalis-tietokanta, jossa on 72 000 kirjettä eri pitäjistä, kaupungeista, maan eri osista ja jopa ulkomailta. Tietokanta on toteutettu yhteistyössä Tampereen yliopistossa toimivan Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikön (HEX) ja Kansalliskirjaston kanssa. Sen rahoittajana on toiminut Alfred Kordelinin säätiö.

Paikalliskirjeilmiön “synnytti” sensuuri

Paikalliskirjeiden synty ajoittuu 1850-luvun puoliväliin ja syynä oli, yllättävää kyllä, Venäjän keisarikunnan sensuuri. Sen taas aiheutti Euroopan hullu vuosi 1848 vallankumouksineen ja levottomuuksineen.

– Vaikka Suomessa oli rauhallista, Venäjän keisarikunnan viranomaiset kielsivät ulkomaanuutisten julkaisun Suometar-lehdessä seuraavana vuonna, kertoo filosofian tohtori, tutkijatohtori Heikki Kokko, joka on Translocalis-tutkimus- ja kulttuurihankeen johtaja.

Suomettaressa julkaistuissa ulkomaanuutisissa oli kerrottu vallankumoustapahtumista Euroopassa.

– Suomettaren toimittajat eivät oikein tienneet, mitä tehdä. Sitten he alkoivat rakentaa kirjeenvaihtajaverkostoa, johon kuului tunnettuja fennomaaneja, muun muassa opettajia ja pappeja. Nämä alkoivat kirjoittaa paikkakunnan nimissä kirjeitä, Kokko sanoo.

Pian kuitenkin tavalliset ihmiset innostuivat asiasta ympäri maan, ja Suomettaren toimitukseen alkoi tulvia näitä paikalliskirjeitä. Siitä tuli Kokon mukaan vapaata kansalaistoimintaa.

– Tämä on liitoksissa myös siihen, että näitten kautta suomenkielinen lehdistö lähti ensimmäistä kertaa nousuun. Ihmiset halusivat lukea paikalliskirjeistä heidän mielestään mielenkiintoisista asioista.

Aiheet tärkeitä maaseudun ihmisille

Kirjeissä käsiteltiin aiheita, jotka olivat tuon ajan ihmisille tärkeitä, kuten millainen sato oli saatu, millainen sää oli ollut tai mikä oli terveystilanne pitäjässä. Kokko muistuttaa, että ihmiset elivät 1800-luvun puolivälissä pitkälti luontaistaloudessa, jolloin tällaiset olivat tärkeitä asioita jokapäiväisen elämän kannalta.

Elintärkeästä sadosta kertoi esimerkiksi Viljakkalasta nimimerkiltä – 1 – 1 r. tullut kirje Tampereen Sanomille. Kirjoitus julkaistiin joulukuussa 1872:

“Ehkä meidän seurakuntamme Wiljakkalaksi kutsutaan, niin ei se kuitenkaan aiwan wiljakas ole, koska wuodentulo rukiista oli niin huono, että monet eiwät siementäkään saaneet, useammat saiwat alle keskikerran ja aiwan harwat keskinkertaisen.”

Kirjeissä paneuduttiin myös paikkakunnan tärkeisiin tapahtumiin. Oulun Wiikko-Sanomissa julkaistiin tammikuussa 1873 nimimerkki Sotkamolaisen kirjoitus, jossa hän kertoo paikkakunnalle tärkeän siitossonnin teurastuksesta, koska “se wiime aikoina käwi niin raskaaksi, että talolliset sen luokse eiwät enään uskaltaneet lehmiään viedä…”

Paikalliset asiat kiinnostivat myös valtakunnallisesti

Kirjeissä kerrottiin siis paikallisista asioista, mutta ne kiinnostivat ihmisiä myös valtakunnallisesti. Tämän ilmiön takana on Kokon mukaan se, että suomenkielinen lehdistö kehittyi ihan eri tavalla kuin muualla. Suomenkielisen lehdistön tilaaja- ja lukijamäärät nimittäin nousivat ensi kerran vasta 1850-luvulla.

– Suomessa suomenkieliset lehdet kulkivat postin mukana joka paikkaan, jolloin ne kehittyivät heti valtakunnallisiksi. Tämä mahdollisti sen, mitä kutsun paikalliskulttuuriksi, Kokko sanoo.

Kyse on uniikista ilmiöstä. Tämän takana olivat Kokon mukaan varmaankin kieliolot sekä se, että 1850-luvun puolivälissä Suomessa olivat jo kehittyneet painotekniikka ja liikenneyhteydet, jolloin suomenkielisiä lehtiä pystyttiin lähettämään eri puolille maata.

Muissa maissa lehdistön kehitys oli päinvastaista, koska lehtiä alkoi niissä ilmestyä jo aiemmin eli 1700-luvulla. Sen takia lehdet olivat ensin paikallisia ja alkoivat vasta sen jälkeen levitä valtakunnallisiksi.

– Suomessa taas lehtien maakunnallistuminen ja paikallistuminen alkoi kehittyä vasta myöhemmin 1800-luvun loppupuoliskolla.

Ilmiönä paikalliskirjeet hävisivät lehtien palstoilta kokonaan vasta 1920-luvulla.

– Siinä vaiheessa kansainvälisten uutistoimistojen uutissähkeet yleistyivät, jolloin ne veivät tilaa näiltä. Myös toimitustyön professionalisoituminen johti niiden vähenemiseen.

Kirjeissä pystyttiin ylittämään säätyrajoja nimimerkin suojassa

Paikalliskirjeitten myötä Suometar kasvatti suosiotaan, joten kaikki muutkin suomenkieliset lehdet seurasivat perässä ja alkoivat 1850-luvulla julkaista yhä enemmän näitä kirjeitä. Kävi jopa niin, että vuonna 1857 perustettu ensimmäinen suomenkielinen valtion lehti, Suomalainen Wirallinen Lehti, alkoi niin ikään julkaista paikalliskirjeitä. Kokon mukaan se tavallaan institutionalisoi koko sen kulttuurin osaksi yhteiskuntaa.

– Varmaan valtaapitävät näkivät kirjeet hyödyllisiksi eli näissähän oli sellainen voima, että ne yhdistivät tätä maata. Suomi oli aika pitkälti paikallisyhteisöjen maa 1800-luvun puolivälissä. Sitten kun tieto alkoi liikkua tällä tavalla, se nähtiin myös mitä ilmeisimmin valtaapitävien taholla hyödylliseksi asiaksi, hän sanoo.

Paikalliskirjeitä ei juurikaan sensuroitu, koska valtaapitävien näkökulmasta ne eivät käsitelleet valtiollisia asioita.

– Kirjeissä oli ihan sallittua arvostella paikallisia virkamiehiä, jopa pappeja. Ja sitä pystyttiin tekemään senkin takia, että kirjeet saattoi kirjoittaa nimimerkin suojassa. Se mahdollisti sääty-yhteiskunnan sisällä säätyrajojen ylityksiä, jotka muuten tuohon aikaan olisivat olleet hankalia.

Tammikuussa 1873 julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomia -lehdessä nimimerkin Muutamat Kajaanin kaupunkilaiset kirjoitus, jonka mukaan “herroilla ja wallassäätyisillä” ihmisillä ei ole kaupungissa julkista seurahuonetta, kun “alhaisempaa kansanluokkaa” varten on olemassa neljä “oiwallista rawintolaa”.

Eikä tässä vielä kaikki:

“Wiime wuonna pitivät herrat täällä juuri kuin salaisesti seurahuonetta kippari K-sen talossa, jonka ei tiedetä mitään semmoisia oikeuksia nauttineen, eikä siis mitään weroa maksaneen kaupungin kassaan, waikka hänen liikkeensä arwattawasti lienee ollut paljoa etewämpi kuin alhaisempain rawintolain, jotka kuitenkin maksawat 200 markkaa kukin liikkeensä oikeudesta kassaan.”

Toisaalta Sääksmäeltä nimimerkki H.P. kertoi Hämäläinen-lehdessä tammikuussa 1873, kuinka arpajaishuveihin osallistui väkeä eri yhteiskuntaluokista. “…kaikki jotka oliwat puhtaassa ehkä säätynsä mukaisessa waatteessa, saivat pääsylipun lunastettuaan wapaasti ottaa osaa huwiin.”

Ulkomailla asuneet suomalaiset lähettivät myös paikalliskirjeitä

Paikallisten asioiden lisäksi paikalliskirjeissä käsiteltiin paljon myös yhteiskunnallisia uudistuksia. Esillä olivat muun muassa paikallishallinnon ja vaivaishoidon uudistukset, kansakoulujen perustaminen sekä tieto siitä, että kohta sai alkaa perustaa maakauppoja maaseudulle.

– Paikalliskirjeet tekivät paikallisen yhteiskunnalliseksi ja yhteiskunnallisen paikalliseksi, Kokko luonnehtii.

Translocalis-tietokannassa on myös noin 4 500 ulkomaan kirjettä. Niitä saapui suomenkielisiin lehtiin muun muassa Afrikasta, Amerikasta, Pohjoismaista, Intiasta ja Australiasta. Näissäkin kirjeissä suomalaiset kuvasivat paikallisia oloja.

Paikallislehtikulttuuri levisi myös amerikansuomalaisten perustamiin lehtiin uudessa kotimaassa.

Ahkerat kirjoittajat löytyivät Keski-Suomesta, Hämeestä ja Savosta

Paikalliskirjeitä lähetettiin lehtiin eri puolilta maata, mutta kirjoitusaktiivisuudessa oli Kokon mukaan maantieteellisiä eroja. Esimerkiksi suomenkielisellä Pohjanmaalla ja Karjalankannaksella harrastettiin kirjoittamista vähemmän.

Todella suosittua kirjoittaminen oli puolestaan Keski-Suomessa, Hämeessä ja Savossa.

– Tämä on hieman yllättävä juttu. Aina on puhuttu, että rannikkoalueet olivat paljon kehittyneempiä, koska siellä esimerkiksi kirjoitustaito oli paljon yleisempää. Mutta jostain syystä paikalliskirjeiden kirjoittamista harrastettiin paljon sellaisissa paikoissa, joista oli aika pitkä matka kaikkialle.

Kokko arvelee, että ehkä rannikkoalueilla, missä on lähellä kaupunkeja, tieto saattoi kulkea muutenkin, vaikkapa suullisesti. Siksi paikalliskirjeiden kirjoittaminen saattoi kiinnostaa enemmän hieman syrjäisemmissä paikoissa.