”Levyltä ei löydy mitään iloista duuripoppia, koska en voi sietää sellaista” – haastattelussa sooloileva Amorphis-mies Tomi Koivusaari

”Levyltä ei löydy mitään iloista duuripoppia, koska en voi sietää sellaista” – haastattelussa sooloileva Amorphis-mies Tomi Koivusaari

Amorphisista tutun Tomi Koivusaaren pitkään hautunut esikoisalbumi on kaikkea muuta kuin tavanomainen kitaristin tilutussoololevy. Omaehtoisen projektin linjana on, ettei mitään linjaa ole.

Suuri yleisö tuntee Tomi Koivusaaren Amorphisin kitaristina ja perustajajäsenenä, pienempi myös death metal -yhtye Abhorrencen ja hevibändi Verenpisaran riveistä. Tänä vuonna viisikymppisiään viettänyt muusikko esittäytyy nyt ensimmäistä kertaa myös sooloartistina.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä ilmestyneellä Heartrot-albumilla Koivusaari tottelee aliasta Bjørkø. Mistä erikoinen nimivalinta?

– Björkö on mun sukunimi ruotsiksi. Ajattelin kuitenkin, että siitä tulee liikaa mieleen Björk, ja skandinaaviset ö-kirjaimet tuntuivat hauskemman näköisiltä, kitaristi kertoo.

– Mietin pitkään, mikä tämän jutun nimi voisi olla. Olisi tuntunut tyhmältä julkaista levy täysin omalla nimelläni, kun tämä on kuitenkin tietynlainen projekti.

Sooloalbumin tekeminen kävi ensimmäisen kerran mielessä jo lähemmäs parikymmentä vuotta sitten.

– Varmaan joskus vuonna 2005 aloin leikitellä ajatuksella, että olisi hauskaa saada sellainen aikaiseksi ennen kuin täytän 40. Homma jäi sille tasolle, että tein aina välillä jotain pieniä aihioita. Siihen aikaan yritin vielä miettiä, mikä albumin tyylisuunta voisi olla. En päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä, mikä hallitseva genre olisi. Tässä kun on tullut tehtyä ja myös kuunneltua kaikenlaista musiikkia.

Aluksi ajatuksena oli, että levy voisi olla jopa instrumentaalinen teos tai kuvitteellisen elokuvan soundtrack. Projektia innoitti myös äänisuunnittelu, jota Koivusaari opiskeli samoihin aikoihin.

– Kaverin kanssa pistettiin studiokin pystyyn. Teimme pari lyhyelokuvaa ja tämmöistä pientä, mutta ne hommat jäivät omalta osaltani aika nopeasti. Se oli niitä aikoja, kun Tomi Joutsen liittyi Amorphisiin, ja yhtäkkiä ukkoja vietiin.

Liikkeellelähtö 

Kauan mietinnässä olleen projektin toteuttaminen kesti lopulta niin pitkään jo siksi, että Koivusaaren pääbändi Amorphis on pitänyt yllä melkoista keikka- ja levytystahtia.

Kuten kaikki hyvin tiedämme, muutama vuosi sitten tapahtui jotain, minkä myötä vapaa-aikaa olikin äkisti enemmän kuin tarpeeksi. Ilman näitä käänteitä homma olisi saattanut jäädä yhä ajatuksen tasolle.

– Onhan se tuolla mielessä muhinut, mutta en olisi välttämättä saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään. Pandemian aikana syntyi uusi Amorphis-levy [Halo, 2022], mutta sen valmistuttuakin jäi fiilis, että jotain pitäisi tehdä, kun keikoillekaan ei pääse. Voi olla, että ilman ylimääräistä aikaa tämä levy olisi jäänyt tekemättä, tai sen tekeminen olisi siirtynyt kymmenen vuoden päähän.

Heartrotin kasaaminen alkoi vanhojen aihioiden läpikäymisellä. Materiaalia oli kertynyt vuosien varrella vaikka millä mitalla.

– Osa jäi lopulta hyödyntämättä, mutta jotkut levylle päätyneet biisit saivat alkunsa sitä kautta. Yksikään kappaleidea ei kuitenkaan ollut valmis sellaisenaan. Varmasti jokainen joskus biisejä rustaillut tietää, että on sessioita joissa aloittaa jotain, mutta kappale jää muhimaan, kun ei tiedä miten sitä jatkaisi. Kun siihen palaa joskus myöhemmin, keksiikin jotain uutta.

– Olin noihin aikoihin paljon mökilläni, jossa mulla on oma aittastudio. Ajattelin, että rupean pistämään jotain kasaan. Samalla päätin, että johtava tyyli olisi, ettei mitään tyyliä ole. Toisaalta en myöskään tehnyt erilaisia biisejä tarkoitushakuisesti. Tartuin kahdeksaan ensimmäiseen sillä hetkellä inspiroivalta tuntuneeseen aihioon ja aloin työstää niitä.

– Mulla oli korona-aikoina inspiroitunut olotila, kun oli kerrankin pitkä keikkatauko eikä kiirettä mihinkään. Siellä mökillä olin vieläpä keskellä metsää aika eristyksissä kaikesta. Kävin välillä pulahtamassa avannossa ja jatkoin sitten hommia.

Aluksi albumi kasaantui hiljalleen ”oman pään projektina”.

– Se oli ihan omassa kuplassa puuhailua. Työstin biisejä täysin paineettomasti enkä ollut edes miettinyt, yrittäisinkö saada levyä julkaistua tai tyrkyttää sitä mihinkään. Vasta siinä vaiheessa, kun sain laulajia mukaan, alkoi konkretisoitua, että tämänhän voisi laittaa pihalle.

Useita ääniä

Albumilla ei ole tavalliseen tapaan yhtä pääsolistia, vaan kussakin kappaleessa esiintyy yksi tai useampi laulaja. He ovat Carcassin Jeff Walker, Sólstafirin Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason, Marko Hietala, ruotsalainen Petronella Nettermalm, Ismo Alanko, Dimmu Borgirin Shagrath, Jessi Frey, Tomi Joutsen ja Mariska.

– Aluksi en tiennyt, miten laulusysteemi tulisi hoitaa. Leikittelin jopa ajatuksella, että vetäisin kaikki örinät itse. Tokavikassa biisissä vedänkin Joutsenen kanssa puoliksi, ja sinkkubiisin kertosäkeeseen tein taustalaulut yhdessä Jeffin kanssa. Se oli hänen ehdotuksensa, ja siitä tulikin oikein kaunis duetto, Koivusaari nauraa.

– Lopullinen idea syntyi sen myötä, kun aloin tavallaan kuulla eri laulajien ääniä eri biiseissä. Aloin sitten pokkana kysellä niitä tyyppejä vetämään levylle.

Jokainen levylle lopulta päätynyt solisti oli niin sanotusti ensimmäinen vaihtoehto, joka kitaristilla tuli mieleen.

– Esimerkiksi Vaka Lokasta mulla tuli tosi vahva visio, ja jostain syystä sitä kuunnellessa päässä soi ruotsin kieli. Se jäi soimaan, ja mietin, että täytynee hommata joku ruotsalainen mukaan. Yhtäkkiä välähti, että tässähän pitäisi olla islantia, ja nimenomaan Addin laulamana.

– Värinvaihtaja-biisin työnimi oli Siekkarit, eikä mulla ollut siihen mielessä ketään. Tuottaja Nino Laurenne totesi, että tähän tulee sitten varmaan Ismo. Tuumasin, että niin varmaan sitten tulee. Ismo on ollut mulle 12-vuotiaasta asti ehkä se, jota arvostan suomalaisista artisteista ja biisintekijöistä eniten.

Koivusaari yllättyi positiivisesti, että kaikki laulajat lähtivät mukaan.

– Pistin vaan viestiä Instagramissa, että miltäs tämmöinen projekti kuulostaisi. Monet sanoivat, että on hirveä kiire tai jotain, mutta silti valmis paketti tuli todella nopeasti. Nykyään on tietysti helppoa, kun filet liikkuvat tuolla bittiavaruudessa.

Tuttuja jätkiä

Kitaristi luotti intuitioonsa paitsi laulajien myös soittajien valitsemisessa – mutta toisin kuin solistit, nämä tyypit hän tunsi ennestään. Ensimmäisenä mukaan lähti rumpali Waltteri Väyrynen.

– Waltterihan on ollut Abhorrencessa. Hän on todella hyvä tyyppi ja mahtava soittaja. Oli itsestäänselvyys pyytää häntä mukaan.

Toisena projektiin liittyi kosketinsoittaja Janne ”Lo Q” Lounatvuori.

– Hän soittaa Hidria Spacefolkissa, jonka 20-vuotiskiertueella vedin tuuraavana kitaristina joitakin vuosia sitten. Jaoimme huoneen Jannen kanssa ja rupesimme soittelemaan omia sivuhommeleitamme. Se olikin yksi sysäävä tekijä tässä jutussa. Kysyin, voisiko Janne soittaa synat, ja hän innostui ajatuksesta.

– Lo Q ei ole tavanomainen synisti, vaan hänellä on omat atmosfäärit, fiilikset ja tilat. Sellainen jännä tyyli, josta tykkään. En halunnut mitään perussoittajaa vaan juuri tämmöisen kaverin, jolta tulee erilaista näkemystä.

Kokoonpanon täydensi muun muassa Stratovariuksesta tuttu Lauri Porra.

– Porra on tietysti Suomen parhaita basisteja, tykkään hänen sormisoittotekniikastaan. Laurikin oli ensimmäinen, jota mulla tuli mieleen kysyä, ja myös hän suostui heti.

Tuottajaksi valikoitui Nino Laurenne, jonka Koivusaari on tuntenut nuoruusvuosistaan asti.

– Mietin, että joku tuottaja täytyisi varmaan hommata, itseni lisäksi. Tein noin puolet itse, mutta halusin jonkun ulkopuolisen korvan ja perseellepotkijan. Kysyin Ninolta, olisiko hänellä innostusta, ja kyllähän hänellä oli.

– Yhteistyömme oli tosi stressitöntä ja ihan helvetin hauskaa. Nino hoputti, kun mua meinasi ruveta laiskottamaan, ja häneltä tuli paljon hyviä ideoita. Olemme todenneet aiemmin ja totesimme nytkin, että olemme monista asioista musiikillisesti täysin eri mieltä. Väittelyissä päädyttiin kuitenkin aina siihen, että kenenkäs levy tämä on ja naurettiin päälle. Meillä oli yhteisymmärrys siitä, että mennään mun ehdoilla.

– Levyä tehdessä biiseissä on itse niin sisällä, että jossain vaiheessa ei osaa sanoa enää juuta tai jaata siihen, onko joku juttu hyvä, vai millainen sen pitäisi olla. Tuottaja on siinä vaiheessa yleensä se ulkopuolinen tuomari, joka on sen verran sisällä jutussa, että tietää mistä puhutaan.

Tekstien takana

Puolet Heartrotin sanoituksista on kirjoittanut Jussi Ahlroth, jonka kanssa Koivusaarella on pitkä historia. Työnjako oli siis samanlainen kuin kaksikon aikoinaan perustamassa Abhorrencessa: kitaristi teki sävellykset ja Ahlroth tekstit.

– Juicella on sana hallussa ja hän osaa englantia hyvin. Istuimme alas kuuntelemaan biisejä ja kävimme läpi, mitä kummallakin tulee niistä mieleen. Mietimme aihepiirejä, ja Juice ne sanat kokonaisuudessaan kirjoitti. Hän sai vangittua teksteihin hyvin mun fiilikset ja asiat, joista keskustelimme.

Toinen puolisko sanoituksista on vierailevien laulajien käsialaa. Mariska, Alanko, Frey ja Tryggvason halusivat kirjoittaa esittämänsä tekstit itse.

– Osa on tottunut laulamaan itse tekemiään sanoja, joten kysyin kaikilta solisteilta, miten he haluavat toimia. Tarvittaessa tekstit olisivat löytyneet myös täältä päästä.

– Jotkut kysyivät teemoista, ja sanoin, että ne ovat vähän sellaisia ajattomampia aiheita. Annoin ehkä jotain viitekehyksiä, mutta en muista, noudattiko niitä varsinaisesti kukaan. En mä ala jollekin Ismo Alangolle kertomaan, miten sanoituksia pitää kirjoittaa! Hänkin sanoi, ettei ole ikinä tehnyt vain sanoja ja lauluja valmiiseen biisiin, eikä tiedä yhtään, miten kauan se kestää – tai tuleeko siitä edes mitään. Sitten meni ehkä kolme päivää, kun meiliboksi kilahti ja laulut tuli, Koivusaari nauraa.

Suurpiirteisistä ohjeista huolimatta vierailijat onnistuivat kiteyttämään teksteihinsä ne tunnelmat ja ajatukset, joita kitaristi haki.

– Addin sanat piti tietysti pistää Google Translateen ja katsoa, että mitäs tässä oikein puhutaan, mutta kyllä nekin aukesivat. Värinvaihtaja taas on ihan loistava ja niin Ismoa kuin olla voi. Moniulotteista. Mariska nyt on aika ykkössanoittaja Suomessa omassa… Voiko genrestä edes puhua, kun hänkin tekee aika monenlaista musiikkia. Ei mulla ollut mitään vastaansanomista.

Sanoituksissa ei varsinaisesti ole yhteistä linjaa tai toistuvia aiheita, vaan jokainen biisi on oma tarinansa.

– Jussin kirjoittamat sanat ovat ehkä keskenään yhtenäisimmät. Teksteissä on paljon tulkinnanvaraa, vaikka itse tietysti tiedän, mitä niissä on haettu ja mistä biisi tavallaan kertoo. Sovimme kuitenkin, että emme lähde avaamaan niitä sen enempää. Mun mielestä sanoituksia ei yleensäkään kannata selittää liikaa. Jokainen voi löytää niistä omat juttunsa.

– Sen verran voin sanoa, että kyllä niissä varmaan käsitellään enemmän isoja asioita ja yleismaailmallisia ikuisuusteemoja kuin nopeita autoja. Vedän aina tuon saman esimerkin, kitaristi nauraa.

Tryggvasonin islanninkielisen biisin sekä Mariskan ja Alangon suomeksi laulettujen kappaleiden myötä albumilla kuullaan kolmea kieltä.

– Kun olin keksinyt, ettei biisien tarvitse olla mitään tiettyä tyylisuuntaa, päätin myös, että levyllä voi olla useita kieliä. Tämäkin asetelma rikkoo yhtenäisyyttä ja tuo sitä soundtrackmäisyyttä.

– Vaka Lokassa kuulin selkeästi jonkin pohjoismaisen kielen, ja sen takia sitä piti siihen saada. Mitä tulee Mariskaan ja Ismoon, niin Ismo kysyikin, tehdäänkö sanat suomeksi vai englanniksi. Taisin sanoa, että tee niin kuin sinusta tuntuu parhaalta. Suomi nyt on tietysti se, mitä hänen suustaan olettaisi tulevan.

Genreistä viis

Projektin musiikillista monipuolisuutta kuvastaa hyvin se, että levyltä löytyy niin örinälaulettua metallia kuin suomenkielistä rockia ja vaikka mitä siltä väliltä. Toisen sinkkubiisin, Mariskan esittämän Magentan, voisi jopa kuvitella soivan jollakin kevyen musiikin radiokanavalla.

Mainittu kappale on koko levyntekoprosessin aloittanut sävellys, joskin alun perin sen muotona oli yhdeksänminuuttinen instrumentaali.

– Se lähti aikoinaan liikkeelle juuri jostain soundtrack-ajatuksesta. Lopulta kappaleesta tuli riisutumpi, yksinkertaistettu versio. Ennen se oli tuplapitkä ja siinä oli enemmän osia. Tuo ja levyn viimeinen raita olivat samaa biisiä.

– Magenta rauhoittaa tunnelmaa hyvin, sopii levyn loppuun ja tuo kokonaisuuteen lisää ulottuvuuksia. Mun mielestä se on ihan paikkansa ansainnut, vaikka on totta, että se erottuu joukosta aika räikeästi. Moni on varmasti ihmeissään siitä.

Magenta ja Carcass-solistin esittämä Heartrot Roots ovat kieltämättä kuin eri levyiltä poimittuja sinkkuja.

– Tarjosin albumia monille levy-yhtiöille ja kiinnostusta oli paljon, mutta osa sanoi, etteivät he tiedä yhtään, miten tätä pitäisi markkinoida. Mun mielestä biisit eivät olleet keskenään niin erilaisia, mutta silloin tajusin, että kyllä ne varmaan ovatkin. Ainakin sellaiselle, joka kuuntelee levyä ekaa kertaa.

– Monesti bändilevyä tehdessä sanotaan, ettei sävellysvaiheessa ole mitään rajoja, tai että ei yritetä liikaa. Niinhän se usein onkin, mutta sovitus ja bändi määrittävät sen, millainen albumista tulee. Tässä taas ei ollut sitä linjaa, että tuleeko siitä indietä, metallia, rokkia vai post-punkia. Jos tämä olisi oikea bändi, levy olisi vielä kummallisempi. Silloin siitä ei osaisi sanoa yhtään mitään!

Singlevalintojen tekeminen tuotti haasteita, sillä yksikään kappale ei oikein edusta kokonaiskuvaa.

– Jos tekisin nyt jotain toisin, olisin ehkä yrittänyt säveltää yhden kappaleen, joka olisi selvä sinkkubiisi ja nitoisi kaiken yhteen. Mutta ehkä se olisi pilannut koko homman. Toisaalta sinkkuvalinnat eivät ole mulle mitään ykkösprioriteetteja. Helpointa olisi ollut pistää koko levy suoraan ulos ilman mitään singlejä, mutta sellainen ei ole vissiin kovin järkevää näinä aikoina.

– Annoin valinnat levy-yhtiön käsiin, sillä en pystynyt niihin itse. Loppujen lopuksi oli hyvä päätös luottaa Svartiin. Heartrot Roots oli mielestäni hyvä valinta ensisingleksi.

Koivusaari pohtii, että musiikillista hajontaa tuli niin paljon ehkä siksi, että projektin inspiraationa toimi kaikki musiikki, jota hän on elämänsä aikana kuunnellut.

– Siihen sisältyy kaikki ne alkuaikojen hevit ja death metalit, 70-luvun proge, Pink Floyd sun muut, sekä maalailevampi ja psykedeelisempi rock. Miksei myös joku The Cardigans, jos miettii tuota Mariska-biisiä.

– En apinoinut mitään tarkoituksella, mutta kaikki vaikutteet ovat varmasti kuultavissa. Musiikkimakuni on aika laaja, mutta levyltä ei löydy mitään iloista duuripoppia, koska en voi sietää sellaista. Päinvastoin kokonaisuus on aika melankolinen.

Omilla ehdoilla 

Bjørkø-projekti kohdentuu yhteen mieheen, mutta Koivusaari painottaa, että yksin levy ei syntynyt.

– Heartrot on toki mun sooloalbumi, mutta se ei missään nimessä kuulostaisi tällaiselta, jos olisin tehnyt kaiken yksin. Jokainen soittaja ja solisti toi siihen oman juttunsa ja hyvän panoksen.

– Koin silti selkeästi, että kerrankin oli sellainen homma, jossa kaikki päätösvalta on itselläni. Kuuntelin tietysti kaikkien idiksiä ja osa niistä toteutuikin. Sovitukset olivat aika valmiita ja loppuun asti mietittyjä, mutta soitannollisesti kaikilla oli vapaat kädet.

Koivusaaren mielestä bändimeininkiä pitää olla, oli kyseessä soololevy tai ei.

– Nyt kun kuuntelen itse tekemiäni demoversioita, esimerkiksi bassokuviot ovat todella yksinkertaistettuja ja rummutkin on tehty tietokoneella. Musiikin tekemisessä muuttuvia tekijöitä tulee nimenomaan siitä, että mukana on monta tyyppiä, jotka tuovat oman panoksensa. Sellainen rikastaa musiikkia.

Projektin työstäminen oli kovin erilaista esimerkiksi Amorphis-levyn tekemiseen verrattuna.

– Tietysti Amorphis, ja muutkin bändit joissa olen soittanut, ovat aina demokraattisia. Tässä oli ajatuksena, että biiseistä sai tehdä juuri sellaisia kuin itse halusi. Ei tarvinnut keskustella kenenkään kanssa tai tehdä kompromisseja. Olihan se välillä vaikeaa, mutta myös vapauttavaa.

Kitaristi kertoo, että häneltä syntyy paljon musiikkia, joka ei löydä oikein paikkaansa.

– Etenkin hetkellisestä intuitiosta ja inspiraatiosta syntyvät ideat ovat usein sellaisia. Mulla on kovalevy täynnä biisintynkiä, jotka ovat jääneet niille sijoille, kun en ole tiennyt mitä niille tekisi. Toiset ideat ovat helpompia ja niistä voi tulla pienellä muokkaamisella vaikka Amorphisin kappaleita.

Heartrotillakin on pari kappaletta, joista kieltämättä tulee kyseinen bändi hyvin vahvasti mieleen.

– En kuule sitä itse, vaikka pystyn ehkä kuvittelemaan, mistä biiseistä puhutaan. Se tulee varmaan ihan luonnostaan. Delay-kitaraa Amorphisilla on tietysti paljon, ja jotain yhtymäkohtia löytyy varmasti väkisinkin. Nuo ovat tavallaan lähellä biisejä, joista olisi voinut tulla Amorphis-matskua. Jos ne olisi vienyt bändille, niitä olisi todennäköisesti muokattu tiettyyn suuntaan. Nyt ne ovat levyllä sellaisenaan.

Kitaristia eivät huoleta mahdolliset ”tämähän kuulostaa ihan Amorphisilta” -kommentit.

– Se on asia, jolle ei voi oikein mitään. Amorphisissakin on tullut tehtyä niin paljon erilaista musiikkia tässä 30 vuoden aikana, että olisi aika ihmeellistä, jos levyllä ei olisi mitään, mikä muistuttaa siitä.

Yhtymäkohtia ei myöskään ollut mitään syytä lähteä peittelemään.

– Sellainen olisi vesittänyt mun ajatuksen, etten mieti liikoja. Vastaavasti en yrittänyt viedä biisejä myöskään Amorphisilta kuulostavaan suuntaan. Jos jotain olen ajatellut, niin ehkä… No, en ole ajatellut oikeastaan mitään. Ihan fiilispohjalta mentiin, Koivusaari peruuttaa nauraen.

Kuolleita kukkia 

Viimein joulukuun alussa ilmestynyt Heartrot oli seisonut valmiina jo pitkään.

– Elettiin vuotta 2021, kun säveltelin ja viimeistelin biisejä siellä mökkistudiossa. Alkuvuodesta 2022 äänitimme bändiosuudet, ja laulajat vetivät osuutensa purkkiin saman kevään aikana. Levyhän on miksattu jo yli vuosi sitten, mutta homma vähän venähti. Siinä oli kaikenlaista, kuten Amorphis-kiireitä, levy-yhtiön etsimistä ja muuta sählinkiä.

Levykauppojen hyllyiltä pian löytyvä albumi erottuu muiden nimikkeiden joukosta poikkeuksellisen värikkäällä kansikuvallaan.

– Alusta asti oli selvää, ettei siitä tulisi mikään tyypillinen hevikansi, jossa on joku harmaa maisemakuva ja lokinpaskalogo keskellä. Innostuin Perttu Saksan kuvista, joissa on kuolleita kukkia ja tämmöistä. Ne on tosi hienoja, ja idea tuli sitä kautta. Perttu ottikin osan sisäkansien kuvista ja ensimmäisen singlen kansikuvan.

– Deadline lähestyi eikä albumin kannesta ollut vielä tietoakaan, kun menimme ottamaan promoja Amojakin kuvanneen Jämsenin Samin kanssa. Sam kertoi, että hänen partnerillaan on hirveä läjä kuolleita kukkia, joita he ovat kuvaamassa, ja ehdotti että niitä voisi käyttää. Mulla syttyi heti lamppu ja homma meni siihen, että makasin studiossa kukkien keskellä, Koivusaari nauraa.

– Ajattelimme vain kokeilla ottaa muutaman kuvan, eikä niistä edes pitänyt tulla kantta. Otoksista tuli kuitenkin niin hauskan näköisiä ja kansikuvana erottuvia, että päätimme käyttää niitä.

Kuten musiikissa, myös kannessa on moniulotteisuutta ja tulkinnanvaraa.

– Ne kukathan ovat kuolleita, vaikkei sitä välttämättä erota. Siitä hahmostakaan ei tiedä onko se kuollut vai makoileeko se vaan ihan fiiliksissä.

Kenen käsiin ja tulkittavaksi albumi kansineen sitten päätyy? Koivusaari voi vain arvailla, millaiset kuuntelijat ovat Bjørkøn kohderyhmää.

– Jos tykkää yhdestä biisistä, ei välttämättä tykkää toisesta. Näkisin, että levy toimii ehkä sellaiselle tyypille, joka kuuntelee musiikkia avoimin mielin. Jos esimerkiksi itse löytäisin vastaavan levyn, jossa on yhtä monenlaista juttua, se ei häiritsisi mua yhtään.

– Voisin kuvitella, että kuuntelijat ovat Amorphis-faneja, tai niitä, joita raskaampi osasto ei säikäytä, mutta jotka kuuntelevat myös muunlaista musiikkia. Jollekin Mariska-fanille nuo muut biisit eivät välttämättä avaudu. Tai ehkä avautuvatkin, eihän sitä tiedä!

Kitaristi teki levyn lähtökohtaisesti itsensä takia, ja siksi, että halusi päästä julkaisemaan sen.

– Olen ehkä ottanut sellaisen puolustuskannan, että kyllä maailmaan musiikkia mahtuu. Totta kai toivon, että muutkin löytäisivät albumin ja diggaisivat siitä, mutta jos niin ei käy, se ei ole mulle mikään katastrofi.

– Oli aikamoinen homma saada tuollainen paketti läjään yksin, ja olen helvetin iloinen, että käytin korona-aikaa myös siihen. Mitä nyt tapahtuu, on herran hallussa. Tai ihan minkä vaan hallussa, mutta ei siihen voi paljoa itse vaikuttaa, Koivusaari nauraa.

Mahdollista toista Bjørkø-levyä ei ole missään nimessä suljettu pois. Lähitulevaisuudessa sellaista ei kuitenkaan ole tulossa.

– Jos tilausta löytyy, joku haluaa sellaisen julkaista ja jossain vaiheessa löytyy aikaa, niin miksei. Koko prosessi oli loppupeleissä helvetin hauska ja nautinnollinen, vaikka siinä oli paljon tekemistä. Mutta tuskinpa jatkoa on tulossa ihan heti. Tässä on sen verran Amo-kiireitä, että muutama seuraava vuosi on jo buukattu.

Levyä ei ole ainakaan toistaiseksi suunnitelmissa esittää livenä, etupäässä haasteellisen laulaja-asetelman takia.

– Mutta jos tilaus tulisi ja kaikille sopisi aikataulullisesti, niin miksei. Kaikki biisit ovat aika pitkälle bändisovituksia, joten ne olisi helppoa vetää livenä lähes sellaisenaan. Se on sitten eri asia, miten kaikki tyypit saisi paikalle samaan aikaan! Pitäisi olla melkoisen kova kysyntä, että keikkailua voisi edes harkita.

Hauskoja hevihommia 

Otetaan loppuun vielä katsaus muusikon muihin bändikuvioihin. Amorphis keikkaili loka-marraskuussa Euroopassa Sólstafir ja Lost Society lämmittelijöinään, ja joulukuussa vuorossa oli kotimaa.

– Vuodelle 2024 on julkistettu jotain Etelä-Amerikan-kiertuetta ja festareita, ja sitten pitäisikin jo pikkuhiljaa katsella uutta materiaalia. Emme ole vielä buukanneet studiota, mutta esimerkiksi tuottajavalinta on jo kovassa mietinnässä. Alamme vähitellen orientoitua siihen, että uutta tulee.

Kitaristi ei osaa sanoa, onko uusia biisiaihioita jo olemassa.

– Ne ovat jokaisella tavallaan piilossa siihen asti, että niitä aletaan jakaa. Osa on jo ehkä tehnyt jotain. Toisilla on se tyyli, että tehdään vasta kun on sen aika. Biisien puute ei onneksi ole koskaan ongelma, kun bändissä on pari tyyppiä, joilta niitä tuntuu tulevan solkenaan. Enemmänkin ongelmana on, että niitä on liikaa!

– Uusi levy vuonna 2025 on varmaan se, mihin tähdätään.

Lokakuussa Amorphis julkaisi livealbumin, joka äänitettiin ja kuvattiin Tavastialla kesän 2021 yleisöttömillä striimikeikoilla.

– Levy-yhtiö ehdotti keikkoja, ja olimme tietenkin tyytyväisiä, että saimme jotain aktiviteettia bändille. Se oli ihan hauskaa ja nauhoitimme parikin eri settiä. Olisin kyllä odottanut, että levy olisi tullut aika nopeasti sen jälkeen. Rehellisesti sanottuna tässä vaiheessa tuntuu vähän hassulta katsoa sitä tyhjälle Tavastialle soittamista, kun korona-aikojen rajoitukset alkavat unohtua. Sillä kuitenkin mennään. Eihän siinä oikeaa livetunnelmaa ole, vaikka livenä tietysti soitetaan. Ja onhan siinä harvinaisempia vetoja mukana, kun setissä on koko Queen of Time -levy [2018].

Entäpä hiljaiseloa viettänyt Abhorrence? Megalohydrothalassophobic-ep:stä on kulunut viitisen vuotta.

– Soitimme juuri pienimuotoisen keikan Jussin synttäreillä – juhlaväelle, josta osa ei ollut ikinä kuullutkaan vastaavaa musiikkia. Se oli ihan mielenkiintoista!

– Yritämme tehdä aina välillä jotain, ja suunnitelmissa on edelleen vääntää uusi levy jossain vaiheessa. Meillä on muutama uusi biisikin, mutta siinä vaiheessa kun pääsemme treenikselle, joudumme muistelemaan, miten ne menivätkään.

Kaikilla jäsenillä on niin paljon omia kuvioita ja kiireitä, että touhu etenee hitaasti.

– Ehkä se levy tulee silti joskus! Keväällä voi mahdollisesti olla jotain keikkailua pääkaupunkiseudulla. Bändihomma on terapeuttista ja hauskaa, ja sellaista sen pitää ollakin. Jos joku pyytäisi meitä lähtemään kiertueelle vaikka kuinka, emme varmaan lähtisi. Kellään ei ole sellaisia intressejä, vaan Abhorrence on ennemminkin harrastus.

– Saman porukan kanssa on tullut tehtyä musiikkia junnusta asti. Musa on niin primitiivistä, että biisejä veivatessa asettuu 15-vuotiaan aivoihin. Soittaminen on vaan yksinkertaisesti hauskaa!

Julkaistu Infernossa 10/2023.